|
Ilo on niin monitahoo,
ettei sillä vertaa
aina yhtä
mieluisasti keventävää kertaa,
se kun saa meist
yliotteen, totisuudet hukkuu
tuolloinhan
se ilonkäki ihmiselle kukkuu.
Vatsa hytkyy
nauraessa, silmät nekin veessä
tuntuu että
hengensalpuu kaverina reessä,
jälkimaku
sekin kestää päiväkausii aivan
remuavuus lääkinnäisnä
korvaelee vaivan.
Oikein kohdal
kun se sattuu, toimimast ei lakkaa
aina mieleen
tullessansa läkähdyksel pakkaa,
ylimainen siispä
roppi, jokainen kait muistaa
tuota sorttii
hihastansa hihityksin puistaa.
Monii sävyi
huumorista eritellen löytää
ihan vallan
tutkittuihin kirjoissakin töytää,
arkiäijä
kuten minä, nollan naurust saapi
onneks edes
nuorempana jotain kasaan kaapi.
Hulluttelun
haluu kyllä, ei se ole kuollut
muttei siitä
palikasta liikoi lastui vuollut,
itseänsä
pitää syyttää, ulkopuolla olost
kun ei sitä
vähintänsä, erois kotikolost.
Kaneetiksi loppusäkees,
- Anna ilon tulla!
lahjaks saadut
evääthän on käytössäsi sulla,
silmistä
voi reilust pyyhkii riemun kyyneleitä
olet yksi onnellisist,
edunsaajii heitä.
|