|
Elämäs
on pompotusta, monenlaista muuta
senpätähden
eipä ihme, niuristuttaa suuta,
mikämilloin
vaivantuntu kopparoitsee usein
tuolloinhan
on sekin kohta, puuha pelkäst kusein.
Rumaa sanaa
ei sais sanoo, vaik se oisi hollil
niinkin niukal
elontase, pyörehil et nollil,
kuka sit nyt
sivust huomais, että mieli maassa
jokalajin yhteydet
salpaisesti haassa.
Sieluu voipi
rutistella ulkopuolen avuin
moista ei sais
julkituoda edes pienin savuin,
kaikki pitäis
tyynnä niellä, niinkuin toki ennen
viheltäen
suipoo suuta, liepeetleväl mennen.
Toista voipi
neulal pistää tuntematta kipuu
mut jos homma
käännettynä, johan suruun lipuu,
yksilöitä
ollaan täällä hakemassa hyvää
vaan ei toki
jokaisella tähtäinhahlos jyvää.
Hallinnoitu
olonkirjo kunniaa se niittää
tiedä mitkä
ansiot sen parahampiin liittää,
viinamäen
miehetkin ne enimmäkseen uhoo
silti heidän
maksoissansa liemi tekee tuhoo.
Jaksamista opetellen
suru iloks muuttuu
tällämallil
askellellen, hakauksiin puuttuu,
paras lääke
öinen uni, siitä ei saa laistaa
uusi huomen
sirkein silmin, menevälle maistaa.
|