20000219 Tietymätön onni 


          Ihmislapsi ikäväänsä
          usein kantaa saa,
          parhain jäähän tulematta
          niinkuin muurin taa.
          Hyvä vaik ois pontimena
          ei se auta lain,
          syömmenkylmää leiskuvaista
          arki antaa vain
           
               Tiemme erohon käy
               valoa suruun ei näy,
               murheet, arkinen työ
               parhainta meissä syö.
           
          Herkimmistä tunnesäikeet
          kenpä tietäiskään,
          omahyvä ensimmäisnä
          kuultaa alta jään.
          Hän saa leiman kuka tohtii
          olla sekundaa,
          pysyköön vaan lestissänsä
          näit ei tarvi maa.
           
               Usko uutehen niin
               toiveemme paljaina siin,
               katsees oikeaan luo
               painoilles kevennys suo.
           
          Itsekkyyden kukkasia
          moni poimii tääl,
          lyhytnäön sukujuurta
          telluksemme pääl.
          Oot vaik kelle miten hellä
          ylenkatseen saat,
          surkeutes yksinäisnä
          elämässäs jaat.
           
               Kauas aikojen taa
               muistoissa matkata saa,
               pyyteet pienoiset nää
               arvoonsa tyhjinä jää.
           
          Kuorihan ei vielä takaa
          mitä sisäl on,
          onko henki heltymätön
          alla auringon.
          Vielkö rinta sykkäelee
          hyvän helinää,
          tuollaisesta ihmisestä
          kaunis muisto jää.
           
               Onni elossa maan
               aukaisis tiukankin haan,
               sielu levätä vois
               ilojen kellot kun soi.
           
 

Asko Korpela 20000219 (20000219) o korpela@hkkk.fi o AJK kotisivu o PP-sivu