|
Ihmislapsi ikäväänsä usein kantaa saa, parhain jäähän tulematta niinkuin muurin taa. Hyvä vaik ois pontimena ei se auta lain, syömmenkylmää leiskuvaista arki antaa vain Tiemme erohon käy valoa suruun ei näy, murheet, arkinen työ parhainta meissä syö. Herkimmistä tunnesäikeet kenpä tietäiskään, omahyvä ensimmäisnä kuultaa alta jään. Hän saa leiman kuka tohtii olla sekundaa, pysyköön vaan lestissänsä näit ei tarvi maa. Usko uutehen niin toiveemme paljaina siin, katsees oikeaan luo painoilles kevennys suo. Itsekkyyden kukkasia moni poimii tääl, lyhytnäön sukujuurta telluksemme pääl. Oot vaik kelle miten hellä ylenkatseen saat, surkeutes yksinäisnä elämässäs jaat. Kauas aikojen taa muistoissa matkata saa, pyyteet pienoiset nää arvoonsa tyhjinä jää. Kuorihan ei vielä takaa mitä sisäl on, onko henki heltymätön alla auringon. Vielkö rinta sykkäelee hyvän helinää, tuollaisesta ihmisestä kaunis muisto jää. Onni elossa maan aukaisis tiukankin haan, sielu levätä vois ilojen kellot kun soi. |
Asko Korpela 20000219 (20000219) o korpela@hkkk.fi o AJK kotisivu o PP-sivu