Ahdistuskin monast
tuttu
hytisee vaan
päällä nuttu,
kunnes taukokohta
eessä
silmänsyrjä
enää veessä.
Vahvat tunteet,
teitä tarvin
mitä siitä;
sydän arvin,
luojanluomii
täällä ollaan
ihmekös
jos polult kallaa.
Rumii monast
syytää kieli
tuolloin, hankaimissa
pieli,
sen kun saisi
loppumahan
moista tarkkaavasti
vahan.
Kuormassani paljon
painoo
arkasieluu,
oloo kainoo,
miten kertoa
tuon osais
ettei surunsuuntaan
hosais?
Pyyntöni
ois ylös mulla
että valonseuraan
tulla,
läheisteni
mukaan lähden
taakse etäisimmän
tähden.
Asko Korpela 19991207 (19991207) o korpela@hkkk.fi
o AJK kotisivu o PP-sivu