Putoava lehti
elämästä luopunut
hyvänsä tehneenä
oksastansa irronneena
Tavallanihan minäkin
omilla arvoillani
ei kyllä aina ymmärretysti
mutta siltikin hyvää tarkoittaen
Kasteen saapuessa
yö rikastuu
pisarat kimaltelevat
kuun katseluista
Sinäkin tiedät
ettei aina voi
-ei yrittäenkään
-ei, juuri siten...
Työ on minut ottanut
pitänyt aikansa
nähnyt vähyyteni
ja kuitenkin minua sietänyt
Ihmisjoukko
-ei minulle....
olen muualla
-kaikkieni kanssa
Laukkaisit kuntoa
happirikasta ilmaa
ponnistelisit
rentous palkkionasi
Puhuin pulmistani
sinä ymmärsit
-kannustitkin....
siltikin vielä kivistää
Katsoin iltaan
lahti välkkyy auringonpaisteessa
maisemassa rauha
sydämessä silti vellova ikävä
Ei elämää itsestälähtien
vaan ulkopuolelta ammentaen
huonoja pois lajitellen
parempien tasoille yrittäen
Minun uskoni
sinä vähäinen
kestämättömyydestä kärsivä
ja kuitenkin me selviämme
Omiani etsin
sinunkin luotasi
-heidänkin
kukapa tietäisi?
Lempeät lehvät
en teitä tavoita
korkeus huimaa
näinhän on aina ollut
Sinä olet lääkettä
valo vaivoihini
säde sydämeeni
ihan pelkästi, itsessäsiollen
Hyvien lähellä olemme neuvottomia
tapoja muistamatta
kielemme kadottaneina
ja niin surkeina
Puolustaudu...
onhan oikeus
sinun kantasi
nämä, tärkeät
Otin käsille vanhan pienen kansion.
Tässä lopusta alkuunpäin, parin
päivän ajalta. Heippa
Asko Korpela 19991215 (19991215) o korpela@hkkk.fi
o AJK kotisivu o PP-sivu