Huonoihin päivihin jokainen töytää aina vain kehnon sen edestään löytää iskee vaik varpaansa pöytänsä jalkaan tuosta kaik lähtevi noin ylimalkaan. Kahvi on kylmää, ja kuivaa on pulla miksi nyt vastaiset ryöppynä tulla vaimonkin naama niin harmaalta näyttää penskatkin veistä viel väärin he käyttää. Ihme ja itku, kun partakin kasvaa keksisi joku jo sellaista rasvaa naamaan kun pyyhkisi, haivenet hukkuis leualla siljalla mieluusti nukkuis. Sukatkin hukassa, rypyssä paita ihme jos tämä ei ärtymään laita varmaankin väärällä kyljellä nousin painajaisunia yönhän jo sousin. Kellonkin viisarit vinhasti kääntyy aamusta alkaen kaikkeen jo nääntyy missä lie salkkukin, tuohon sen jätin paperit siitä kun pöydälle mätin. Pusua tule ei vaimo nyt sulle et ole kultainen ollut sä mulle kiukku täs rintaani pistää ja rassaa tässä ei normaali mikään nyt passaa. Päivä jo pitkällä, huono vaan tuuli lerpallaan yhä on miekosen huuli hiljaa kyl huomailee vikansa laadun puikon tuon nenäänsä tyhjästä saadun. Työt kun on loppu, mies oven näin sulkee mietteissään kotihin nolona kulkee kuinka tuon selittäis aamuisen tilan voisiko kuitata varjolla pilan. Nytpä jo aukeaa kotinsa ovi tuumata hyvä ois pikkuinen tovi vaimo hän kapsahtaa ihana kaulaan ennenkuin takkia saa edes naulaan. Myöntää näin virheensä täytyy ne kyllä eipähän tasalle kelpoisten yllä huonosta tuulesta toivoisi päästä tuleva elämä tuolta mua säästä.
Pentti Pohjola 20011205 (20011205) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu