Ajk kotisivu 70

Asko Korpela
Muistelmat

08-HKKK o 00-Muistelmat o 10-Amerikka
Anna palautetta
Muistelmat

09 Viisi kesää ulkomailla

  1. 1956 Lövgård, Eskilstuna.
  2. 1959 Edekabank Hampuri
  3. 1960 Liverpool, Englanti
  4. 1961 Berliini ja Geneve
  5. 1962 Grenoble
  6. Kuvia opiskeluajan ulkomaankesistä
  7. Kuvia

Ulkomaankesiä on viisi, kun mukaan lasketaan ensimmäinen, koulupoikana. Yhtä lailla muistelemisen arvoinen kuin ne opiskeluaikaiset.

Melkein joutuu hämmästelemään, että on noin systemaattisesti tällaista elämänkokemusta tullut hankituksi. Nämä kaksi viimeistä ovat tosin ikäänkuin langenneet luonnostaan. 1961 vei ulkomaille yllättäen anomaton stipendi ja 1962 edellisen vuonna anomuksesta saatu ja seuraavaan vuoteen siirretty stipendi.

1956 Lövgård, Eskilstuna.

Onkin jo tullut tästä kesästä mainittua. Mutta ei vielä se, miten Eskilstunaan jouduin. Se oli niin, että mainio ruotsinopettajani Pikkarainen auttoi asiassa. Sitä en muista, miten aivan ensimmäinen kipinä välähti, mutta sen ratkaisevan jatkon kyllä. Pikkarainen (Irma Karkinen) ruotsin opettajana kuului Pohjola-Norden yhdistykseen ja sitä kautta hänellä oli suhteita. Tunsi yhdistyksen jäsenen apteekkari Hülphersin, jolla taas oli ystäviä Ruotsissa, nimenomaan agronomi Aniansson, Lövgårdin omistaja. Itse en koskaan tavannut Hülphersiä, enkä tiedä oliko hänen apteekkinsa Karhulassa vai Kotkassa.

Mahtoi olla jännittävä paikka täysin kokemattomana lähteä ulkomaille. Toisaalta ei kai siihen aikaan enää niin tavatonta, vaan paljonkin lähdettiin Ruotsiin työn hakuun. Mitäpä siis minäkään pelkäämään. Junalla Turkuun, missä käynti Kaarinassa sukuloimassa isän vanhimman sisaren perheen luona. Anton ja Marjaana Louhisto ja pojat Antti ja Aimo olivat evakkoina Kämärältä, Viipurin takaa asettuneet taloksi Kaarinaan. Oli talo, peltoa ja karjaa. Antti eli kuitenkin jossain määrin omaa elämäänsä. Hän jo tuolloin oli tunnettu kuvanveistäjä. Muistan kuinka hänellä oli telineessä joku pienehkö työ meneillään ja tulenpalavan innostuneesti selitti, ei niinkään sitä työtä kuin näyttämiään italialaisia alan julkaisuja ja veistosten tekemistä yleensä. Valaistus tärkeä, työtä ja mahdollista mallia katsellaan, kierrellään, närkkäistään hitunen veistoksesta. Siitä syntyy. Voi viedä pitkänkin ajan.

No, mutta laivaan ja merelle ja Tukholmaan. Muuta en muista kuin että Tukholman rautatieasemalla nakkeja söin ja seurasin sähköiseltä taululta tietoja junista. Junaan pääsin kuten pitää, mutta sitten Eskilstunassa kävi paha moka. Olikin kaksi Eskilstunaa ja minä en siihen ollut varautunut. Minulle ei oltu siitä varmaan erikseen sanottu. Muuten olisin osannut pitää varani. Minä jäin pois asemalla Eskilstuna Östra, kun oikea olisi ollut Eskilstuna Central. Voi onnetonta. Minua piti olla jonkun autolla vastassa, sillä Lövgård on jonkun matkan päässä. Ketään ei näkynyt. Ei auttanut muu kuin ottaa taksi. Siihen en ollut varautunut. Meni melkein kaikki rahat. Niin tarkasti ja vähän oli matkarahaa. Perille kuitenkin pääsin. Minua oli oltu vastassa kuten pitikin. Eikä edes ihan heti selvinnyt, missä vika. Eivät olleet vastassa olijatkaan tulleet ajatelleeksi, että on se toinenkin asema.

Arjen karuus ilmeni vielä siten, ettei minulla ollut mukanani sopivia työvaatteita. Piti rahattoman vielä sininen haalari lähikaupasta ostaa. Ehkä sain siihen förskottia talosta. Muutenhan en rahaa tarvinut, kun oli talossa täysi ylöspito. Töihin seuraavana aamuna. Ei ollut siinäkään mitään hyssyttelyä. Kesällä maatilan työaika 9 tuntia. Yhtäkkinen siirtyminen koulun penkiltä pitkään työpäivään talon töissä otti todellakin voimille enemmän kuin olin kuvitellut. Luulin nimittäin olevani todellinen voimamies, kun takana oli talven painonnostoharjoittelu, se jota kaverit olivat kateellisina vakoilleet. Mutta painonnosto on eri asia kuin aamusta iltaan raataminen.

Ja mitä oli tämä raataminen? Järeiden tukkien sahaamista parruiksi, arvioisin 2x6 tuuman lankuiksi. Sitä tehtiin koko kesä. Välillä kuitenkin heinä korjattiin. Sahauksessa oli kolmen miehen tiimi, minä rakensin taapelia. Muistaakseni neljä kesän mittaan. Hevoskärrillä tuotiin 5-6 metrin tukit tarhasta sahalle. Niin järeätä hevosta en ollut ikinä nähnyt. Oli kuulemma aberdeenilainen, kuvista kylläkin tuttu Belgian hevonen. Ehkä olikin sukuperintöä, sillä perhe oli jossakin vaiheessa nimenomaan muuttanut Belgiasta, vallooneiksi itsensä nimittivät, eksoottisen tummatukkainen oli Anianssonin poika Holger, talon nuori isäntä, juuri Torshällan rovastin tyttären kanssa avioitunut. Sirkkelillä sahattiin eli siivu kerrallaan. Sahalta taapelipaikalle oli rakennettu rautatie! Minä siis junailijana toimin. Kevyt oli isokin lautakuorma kiskoja pitkin työntää ja vielä kevyempi tyhjä vaunu taas takaisin sahalle. Minä täytin ja tyhjensin eli rakensin taapelia. Vieläkin näen sieluni silmillä ne neljä taapelia. Kyllä olisi valokuva poikaa! Yksi pieni erikoisuus. Ensimmäinen taapeli oli kuin alakoulussa tehty ensimmäinen patalappu. Ei ainoatakaan suoraa nurkkaa, vaan ihmeellisen mutkan tekivät seinät. Ensin oli lähtenyt pystysuoraan verrattuna pursuamaan ulospäin eli taapeli levinnyt, sitten sitä oli pitänyt korjaja ja kaventaa koko rakennelmaa. Mitkähän olivat mitat? Luulen, etten pahasti erehdy, jos arvaan että 5 metriä kanttinsa ja 4 korkea. Siinä puutavara vuorokerroksin pitkin ja poikin muutaman sentin ilmarako välissä. Muut kolme lautatapulia olivat moitteettoman suoraseinäisiä. Kukin taaplaa tyylillään ei siis siis tässä tapauksessa tarkoita mieskohtaisia eroja vaan saman taaplaajan tyyliä ajan oloon.

Muistan, että olin aivan ihastunut talon ruokiin. Kova työ vaati kunnon ruuat, eikä niissä ollut moittimista. Useampaan kertaan muistan nuorta emäntää kiitelleeni. Hän vähätteli taitoaan ja sanoi, ettei taitoa tarvittu, kun purkista otettiin ja lämmitettiin. Käytettiin siis eineksiä. Niinpä olivatkin herneet selviä purkkiherneitä, vihreitä ja tosi herkullisia. Toinen ennen näkemätön ja suosikkiruoka oli blodpalt, veripalttu, sekin ymmärtääkseni teollisuustuote. Aivan mahdottoman hyvää puolukkahillon kanssa. Viimeisten 10 vuoden aikana minusta on Sanna tyttären koulimana tullut käytännöllisesti katsoen kasvissyöjä. Oikeastaan vain punaisen lihan syömistä välttävä, sillä kanaa ja kalaa, varsinkin kalaa syön ahneesti, vaikka en joka aterialla. Kelpaanko sitten ensinkään käyttämään nimitystä kasvissyöjä, kun tämä veriherkku on edelleen mieluista. Verilettuja muutaman kerran vuodessa. Iso herkku, mutta tuntuu siltä, että vielä suurempi oli Ruotsin blodpalt.

Täällä Eskilstunassa aloitin sivutoimisen journalistiurani. Kirjoitin nimittäin Haminassa ilmestyneeseen Maaseuru lehteen jutun nimeltä Heinäntekoa Ruotsissa. Tämän jutun erikoisuus oli se, kun kerroin kuinka Ruotsissa ei käytetty heinäseipäitä kuten meillä, vaan heinähaasioita, höhässja. Olen melko varma, että tuo oudonnäköinen sana on se oikea. Kyllä kai haasia sanasta päätellen asia Suomessakin tunnetaan, mutta ei siellä meillä Kaakonkulmalla. Googlaan: eipä niinkään ehkä yleistä Suomessa, vaan nimenomaan ruotsalaiseksi heinänkuivatustavaksi mainitaan.

Heinähaasia oli käytössä Ruotsin pohjoisosassa jo 1600-luvulla, ja 1800-luvulla tämä kuivatuslaite levisi kohti etelää. Heiniä kuivatellaan haasioiden orsilla edelleenkin eritoten maamme pohjoisosissa.
Heinähaasia Juukassa. Haasiaa on käytetty heinien, joskus myös viljan kuivattamiseen. Teline on rakennettu karsituista, oksaisista puista. Haasiassa on vaakatasossa puuriukuja, jotka on isketty pystyjen pielespuiden läpi ja tuettu puuvitsaksilla. Pielespuita on aina kaksi vierekkäin. Puuriukuja on korvakossa ainakin kahdeksassa kerroksessa. Haasia on kolmesta alimmasta kerroksesta kaksiriukuinen, muuten yksiriukuinen. Haasiaan viistottain nojaavat puunrangat tukevat telinettä pystyssä.

Oma lukunsa on Ruotsin kesässä 1956 liittyminen Eskilstuna IFK urheiluseuraan ja urheilu sen joukkueessa. Oikeastaan vähän ihmettelen, että kuinka sitä 9 tunnin työpäivän jälkeen. Mutta niinhän se tietysti olikin, että vain viikonloppuisin. Hämmästyttävää kuitenkin, että niin intensiiviseen kontaktiin pääsin sen lyhyen parin kuukauden aikana. Siinä kävi nimittäin niin, että sairastuin ilmeisesti jonkinlaiseen kesäflunssaan ja tunsin vointini niin heikoksi, että jouduin palaamaan kotiin häntä koipien välissä ennemmin kuin oli tarkoitus alun perin, luultavasti jo elokuun alussa. Neljä lautataapelia, heinänteot ja kolme seuraottelua urheilussa kumminkin. Harmittaa, etten ole saanut aikaan autoretkeä käymään katsomassa Lövgårdia. Nettitietojen mukaan se ei enää ole maatila, vaan jonkinlainen turismipalvelukeskus. Eivät raskaat työt ja muut vastoinkäymiset mieltäni kääntäneet. Olin jo silloi ja olen sitä yhä vielä todellinen Ruotsin ystävä. Mielestäni Suomen ja Ruotsin pitäisi ehdottomasti liittyä yhteen kuten oltiin ennen 700 vuotta. Mikä se oli se Kalmarin Unioni? Eikö vaoitaisi elvyttää ja kutsua muut Pohjoismaat mukaan ja vielä Baltiakin. Siinä sitä olisi kielten baabelia kerrakseen! Pohjolan Yhdysvallat, The Nordic States of Europe.

1959 Edekabank Hampuri

On jo ollut puhe siitä, miten 1959 kesäksi Hampuriin Edekabankiin päädyin. Korkean tason suhteilla paikan sain. Tässä siitä, mitä kesän mittaan puuhasin ja kuinka viihdyin. Pankin puolesta minulle asunto järjestettiin Hochkampin kaupunginosasta Elben varrelta, parinkymmenen minuutin Stadbahn-matkan päässä Hauptbahnhofista keskustasta, mistä työpaikkaan An der Alster 52 oli viiden minuutin kävelymatka. Edekabank, kuten sanottu, Keskoa vastaavan vähittäiskauppiaiden kattojärjestön oma pankki. Mielenkiintoinen kokemus tämä pankkikokemus edellisen kesän PYP pankkikokemuksen jälkeen. Ne kaksi yhdessä viittasivat pankkimiehen uraan. Vasta nyt tulen edes asian näin nähneeksi. Silloin ei pankkiura koskaan mieleen tullut.

Edelabankin kokemus oli aivan erilainen kuin Yhdyspankin kokemus. Saksassa minut pantiin putkeen. Helsingissä istuin kolme kuukautta tiskin ääressä asiakaspalvelussa ja sitten siihen liittyen tekemässä kirjanpitoviennit. Hampurissa tehtävät olivat ketjussa peräkkäin kahden viikon erissä. Myös näiden kahden paikan luonne oli erilainen, vaikka pankin konttoreita olivatkin. Helsingissä oli suora kontakti yleisöön ja epäsuora eli kyökin kautta yrityksiin. Hampurissa ei kontaktia kansalaisiin ollut lainkaan, vain kauppiaita palveltiin ja konttorissa oli henkilökuntaa ehkä neljä kertaa niin paljon kuin Yhdyspankissa. Niinpä oli mahdollista järjestää työtehtävätkin erikoistuneemmin eli määritellä kapea-alaisemmin. Vaikka oli isompi konttori, oli täällä vain yksi johtaja Herr Meiser. Hän oli sillä tavoin kunnioitusta herättävä henkilö, että oli ollut viisi vuotta sotavankeudessa Venäjällä ja silti tällaiseen vastuulliseen tehtävään päässyt. Ei voida sanoa että terveenä selvinnyt, sillä hänellä oli muistona vankeudesta joku fyysinen hermovaurio, joka ilmeni kasvojen nytkähtelynä. Naurua tai hymyä en muista hänen kasvoillaan koskaan nähneeni. Mutta kelpo lailla asiansa hoiti, kaikki häntä kunnioittivat.

Minä aloitin putkeni kahden viikon katselulla, asian osaajan työntekoa vieresta katsellen. Aika pian keksin toimelle oman saksankielisen nimen Guckendienst, katselupalvelu. Ehdottomasti epämiellyttävin tehtävä siinä työpaikassa. Mitä se nyt, että ei tiennyt miten kädet pitäisi ja vain katsoisi, kun toinen tekee. En malttanut pitää suutani kiinni, vaan harmistuneena tehtävän tyhjänpäiväisyyttä valitin. Ei auttanut, Guckendienst 2 vk. Sitten seurasi työvaihe 2, Belege sortieren, tositteiden lajittelu. Sitä sitten aamusta iltaan 2 vk. Aika yksitoikkoista puuhaa tämäkin, mutta kuitenkin tekemistä eikä vain olemista ja pöllönä katselemista. Mitään ajattelemista ei kummassakaan. Yleisökontaktin puute väkisinkin teki työskentelystä pelkkää puurtamista. Ei kuitenkaan missään kopissa istuttu, vaan avokonttorissa, jossa sentään työtoverien kassa keskusteltiin. Tarkkaa siinä mielessä, että kaiken piti pennilleen täsmätä eli jokaisen kirjanpitomerkinnän olla täsmälleen sama toisen tilin debet ja toisen kredit. Päivän päätteeksi tilanne todettiin. Useammin kuin kerran virhettä etsittiin ja työpäivä jatkui kunnes virhe löytyi. Mielessä jotakin sellaista, että 20 pennin virhettä puolitoista tuntia etsittiin. Aina kuitenkin löytyi.

Mikähän lienee ollut tämän tilien tarkastuksen saksankielinen nimi? jotakin Konten... Siinä oli yksi yllättävä kinkkinen juttu, jota ei tule ajatelleeksi, ennen kuin sen kokee. Kaksi ihmistä tarkastaa. Toinen selaa tositteita ja luettelee rahasummia, toinen seuraa kirjanpidosta. Kun saksalainen sanoo ääneen 22, se on zweiundzwanzig, mutta kun suomalainen sen sanoo, se on kaksikymmentäkaksi. Siis saksalainen sanoo ensin kaksi ja sitten kaksikymmentä eli takaperoisessa järjestyksessä. Tilikirjan seuraajan on siis odotettava kunnes koko luku on sanottu, kun lukuja luetellaan saksaksi, mutta suomeksi voi seurata sitä mukaa yksikkö kerraltaan. Saksaksi väistämättä hieman hitaampaa puuhaa. Puhumattakaan siitä, että outoa saksaksi suomalaiselle. Kyllä siitä kuitenkin kunnialla selvisin. Jaa, muuten koulussa opitaan zwei, pankissa, ja muuallakin, sanotaan zwo. Sellainen pieni ero.

Mitä kaikkia tehtäviä olikaan, mutta ikään kuin yhä korkeammalle kiivettiin. Ylimpänä portaana oli se kun viimeiset kaksi viikkoa laadin päivittäin pankin taseen. Varmaan oli samantapainen kirjanpitokone kuin Yhdyspankissakin. Nyt ihmettelen, että miten korjattiin, jos virheen teki. Paperia kovapintaisempaa ja hieman paksumpaa oli kortin materiaali. Olisiko siis kumilla virhe pois raaputettu ja samalle kohdalle uusi kirjaus. Ei ehkä sittenkään, vaan ehkä vastakkainen korjausvienti ja kokonaan uusi oikea. Oikein jää vaivaamaan.

Suhteet työtovereihin olivat muodollisempia kuin Suomessa. Aina vain Herr Korpeela ja aamulla Guten Morgen Herr Korpeela kaikkien 40 työtoverin kanssa ja ihan totta: illalla sama kättelykierros uudelleen, Auf Wiedersehen, Herr Kuhnke, Fräulein Schönfeld, Frau Sejase. Mahtoiko sittenkään olla yhtäkää Frau tittelillä varustettua. Euroopassa siihen aikaan ainakin rouva oli kotirouva, vain neidit henkensä pitimiksi töissä kävivät, ainakin pankissa. Erikseen oli kyllä sellainen toimi kuin Putzfrau eli siivooja, nykyään siistijä, aivan kuin ei enää mustalainen vaan romani, siis yhdellä a-lla. Tiedä sitten kuinka moni Putzfrau oli Frau, luultavasti heistäkin suurin osa Fräulein eli sananmukaisesti pikkurouva. Mutta muodollinen puhetapa ei estänyt ystävällistä suhtautumista eikä ystävyyttä. Minäkin lähimmän työtoveri kanssa siinä määrin ystävystyin, että kotonaan kävin, vielä myöhemminkin muissa asioissa Kielissä käydessäni. Tehtiin myös henkilökunnan kesäretki Elbeä pitkin laivalla, mitkä ne nyt ovatkaan ne saaret Elben suulla, jotka juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolelle nousevat. Helgoland? Nyt yhtäkkiä havahdun: mitenkähän pankissa lounas? Kyllä ruokatuntia pidettiin, kun kerran puolenpäivän aikaan Mahlzeit, Herr Korpeela toivoteltiin. Oliko ennen vai jälkeen aterian, sitä en muista.

Entä asunto? Selaan G-mappia. Päärautatieasemalta Elben rantaa kohti Pohjanmerta. Hochkamp oli asema. Aivan oikein junamatka 23 minuuttia. Hochkampin asemalta noin kilometrin kävely, siis karttaa tarkemmaksi. Eipä nyt muistu mieleen katuosoite. Vielä vähän tarkemmaksi. Siinähän se on Sternbergweg, numeroa ei näy, mutta muistuu mieleen, acht, 8. Siellä asuin Studienrat Schröderin yläkerrassa, heidän muualla opiskelevan vai töissä olevan poikansa huoneessa. Säännöt olivat saksalaisen jemptit. Muuta en muista, mutta Brause oli 20 Pfennig. Mikä on Brause? Ensin en ymmärtänyt. No se on sama kuin Dusche eli suihku. Ei mielikuvaa, kuuluiko ylöspitoon aamiainen tai illallinen. Mutta ei valittamista järjestelyissä. Herr Studienratilla oli auto, Volkkari. Kerran tehtiin viikonloppuretki, olikohan heidän omalle kesämökilleen. Se jäi mieleen, että siellä ensi kertaa elämässäni maistoin väkevää alkoholia, konjakkiryyppy lämmikkeeksi tarjottiin. Kyllä maistui pahalta. Kurkkua kirveli, yskien ja köhien kuitenkin sain lasin tyhjennetyksi. Hyvä ja ystävällinen oli tarkoitus.

Rouva Anni Schröder kävi monta vuotta myöhemmin, miehensä jo kuoltua, turistimatkalla Helsingissä. Silloin hänet myös tapasin. Vielä paljon myöhemmin, jaa se oli se Berliinin muurin kaatumista edeltävä Osterspaziergang 1991, kävin Hampurissa muistoja verestämässä. An der Alster 52 löytyi, tuttu talo. Ovesta sisäänkin pääsin, mutta ei ollut enää Edekabank siellä. Mahtoiko olla olemassa, tiedettiinkö siellä? En muista. Mutta minähän lähdin katsomaan myös asuinpaikkaani. Tuttu junamatka, 32 vuotta aikaisemmin. Löytyisikö Sternbergweg 8? Löytyi, mutta ei vastannut mielikuvaani. Rivitalo oli kuten ennen, mutta ympäristö toisenlainen. Tietäen, ettei ollut enää entisiä asukkaita arvelin vain tyytyä näkemään paikan ulkopuolelta. Sattui talon edessä, ei kuitenkaan asunnon 8, puuhaileva mies haravan kanssa. Päivää sanoin ja pari sanaa asiastani. Heti tunnisti minut suomalaiseksi. Minä ihmettelin. Oli vanha Suomen kävijä ja ystävä. Ystäviä muistaakseni Tampereella. Hetken juttelimme. Jotakin tiesi 8 asukkaista, mutta oliko niin, etteivät juuri kotona vai muutenko ei houkutusta ottaa kontaktia.

1960 Liverpool, Englanti

Nyt sain kesätyöpaikan ilman suhteita ansioilla. Nimittäin siinä mielessä, että opintomenestyksellä oli merkitystä kun AIESEC kesätyöpaikkoja jaettiin. AIESEC (Association International des Etudiants Economiques et Commerciales - kauppatieteen opiskelijoiden kansainvälinen järjestö). Sellaisen sain. Niinpä matkustin Englantiin. Rahtilaivalla Kielin kanavan kautta Hulliin ja sieltä ensin Lontooseen ja sieltä edelleen junalla Liverpooliin Englannin ja Skotlannin rajalle, kuuluisaan satamakaupunkiin, kaksi vuotta ennen Beatles ajanlaskun alkua.

Matkalla pysähdyin yhdeksi yöksi Lontooseen. Siellä hakeuduin viemään Virolahdelta terveisiä merimieskirkon pastori Jorma Louhivuorelle, joka oli useita vuosia toiminut Lounais-Karjalan Kansanopiston johtajana Virolahdella. En ehkä sen kummemmin tuttu ollut, mutta luottaen hänen todelliseen kansansuosioonsa Virolahdella uskalsin muistaakseni varoittamatta mennä oveansa kolkuttelemaan. Aivan oikein, vaikutti ilahtuneelta Virolahden terveisistä. Ei ilmeisesti ollut suuria kiireitä, kun tarjoutui näyttämään autoajelun verran Lontoota. Satamassa ainakin kiertelimme. Muistan hyvin yhden erikoisuuden. Hyvän näköinen ja kokoinen musta auto oli pastorilla ja sitä ajettiin vasemmanpuoleisessa liikenteessä kuljettajan viereinen etuikkuna auki vaikka vähän vetikin. Miksi juuri se ikkuna auki? No, kun kuski piti kättä koko ajan siitä ulos ojennettuna ja näytti merkkejä, ei vain suuntaa vasemmalle, vaan kai myös oikealle ja ainakin kiihdytystä ja jarrutusta. Tätä tietysti ihmettelin, vai ennättikö kuski jo ennen selittää, että vilkut ovat kyllä kunnossa, mutta näin kuuluu täällä käsimerkkejä näyttää ja että ne ovat tärkeämpiä kuin vilkut ja jarruvalot. Ja niin näytti asia olevan. Kaikki muutkin käsimerkkejä antoivat. Vai olikohan sittenkään niin? Jospa kunnon pastorin valoissa sittenkin oli vikaa. En muista sen koomin mokomaa nähneeni. Kolareitta kuitenkin pärjättiin. Alkoi olla ruoka-aika, tietysti opiskelijapojalle tarjottiin.

Mutta se riiviö ei tyytynyt vain ruokaan, vaan jotenkin antoi ymmärtää olevansa yösijaakin vailla. Rouva taisi vähän suuta mutristella, mutta tietenkin ymmärsi yskän ja laittoi minulle yösijan. Eihän sitä nyt pappilasta yön selkään maanmiestä... Liverpoolissa minua oltiin vastassa. AIESECin edustaja, samanlainen kauppatieteen opiskelija kuin minä itsekin. Nimeä en muista, mahtaako muistua mieleen kuten yllättävän moni vielä näin yli puolen vuosisadan takaa. Samana päivänäkö jo vai seuraavana hänen kanssaan työpaikkaan keskellä kaupunkia Coopers & Co, kaksikerroksinen, minä olen aina nimittänyt: elintarviketavaratalo. Ei se oikein tavaratalokaan ollut, kun vain elintarvikkaita valikoimassa. Mutta toisaalta taas: ei mikään supermarkettikaan. Mahtoiko sellaisia vielä silloin olla olemassakaan. Tavarat olivat tarjolla kuten tavaratalossa, myyjät tavarakeitaiden keskellä kassakoneineen. Minut saattajani vei johtajan luo toiseen kerrokseen. Tietenkin asia oli jo etukäteen sovittu, mutta kunnon keskustelua siinä vielä käytiin. Muuta en ymmärtänyt nopeasta puheesta kuin johtajan sanat: Full pay. Täysi palkka, kuulosti hyvältä. Täällä palkka oli viikopalkka. Muistaakseni £8'6 vai miten se kuuluu merkitä, 8 puntaa 6 shillinkiä. Enpä osaa nykyrahaksi muuttaa, enkä silloisenkaan mukaan kalibroida, mutta kyllä se elämiseen riitti.

Mikäpä oli työtehtäväni? Karkeasti sanottuna: viinan myynti. Mutta se on todella karkeasti sanottu. Kulttuuri oli aivan toinen kuin siihen aikaan Suomessa, missä oli käytössä viinakortti ja ostos tehtii sanomalla: täys lasti. Tarkoitti muistaakseni kahta pulloa viinaa, jotka kääräistiin puotipaperiin ja pistettiin kassiin. Täällä paikkani oli osastolla Wines & Spirits ja ostos oli päivän kohokohta ja tapahtui hienostunein sanakääntein. Siinä sitä olikikn osaamista Suomi-pojalle! Muistan vielä ajatelleeni, että jos olisin etukäteen tiennyt, millaiseen työhön joudun, olisin kieltäytynyt. Hyvä että niin ei käynyt. Jälkikäteen vuosia julistin Liverpoolin työpaikkaa parhaana kautta aikojen. Parasta oli se välitön ilmapiiri, joka siellä vallitsi.

Ero edellisen vuoden paikkaan Hampurissa tuntui yön ja päivän erolta. Täällä se sama iso pomo tuli joka aamu tiskini editse töihin, heilautti kättään ja sanoi tuttavallisesti: 'skou tarkoittaen: terve Asko. Kukaan ei muuten koskaan oppinut sanomaan nimeäni, vaikka sitä opetin. Sanoivat kuten johtaja tai sitten sitkeästi opetettuani se mitä sanoivat kuulosti lähinnä sanalta: Ashcop, tuhkakuppi. Kun siitä olin harmistunut, joku ehdotti, että sanotaan vain: John. Peruste oli se, että edellisenä kesänä minua vastaava kesätyöläinen oli ollut espanjalainen Juan, jota ilman muuta kutsuttiin nimellä John. Kuten tunnettua kaikkialla muualla keskustelussa ja puhuttelussa nimeä toistetaan jatkuvasti, siksi tärkeä että sellainen jokaisella on.

Sanoin jo, että pullon ostaminen oli päivän kohokohta ja se tapahtui hienostunein sanakääntein. Oli kuitenkin niitäkin jotka ikään kuin ujostelivat tapahtumaa. Aina silloin tällöin tiskille tuli mummo, joka kurkotti tiskin yli ja käsi kuiskausta suulla suojaten supatti: This is only for medicinal purposes. Siihen minä ymmärtäväisesti: Of course, of course, Madam. Tuo Madam oli ehdottoman tärkeä. Äkkiähän sen tietysti oppi, ei siinä mitään. Miehelle vastaavasti: Sir. Mutta kun sitä oli jotenkin oppinut, että Sir tarkoittaa aatelismiestä, tuli tenka po, kun tiskille asteli ensimmäinen pikimusta neekeri, kuten siihen aikaan sanottiin. Pitääkö sillekin sanoa Sir? Olisin muistavinani, että olin jättämässä sanomatta tai viivyttelin, niin asiakas muistutti ja sanoi itse Sir! Asiakas on aina Sir, mutta niin on myyjäkin.

Mutta oli ystävällisessä ja tuttavallisessa kanssakäymisessä säröjäkin. Kaksi tapausta on jäänyt mieleen. Toinen oli se, kun yksi työtoveri oli tiukka ammattiyhdistysmies. Hänen oli mahdotonta sulattaa tätä minun Full pay asiaa eli että joku ulkomaalainen nulkki sai samaa palkkaa kuin hän. Puhutteli minua: Good dog. Ensin en mitään huomiota kiinnittänyt, ajattelin, että piloillaan ja naureskelin. Mutta osoittautui, että olikin tosissaan ja oli käsitettävä haukkumanimeksi. Eikö joskus ohimennessään tönäissytkin. Sen kummempaa ei kuitenkaan. Toinen tapaus sattui, kun otin vastaan puhelintilausta. Asiakas tilasi 'two thousand cigarettes'. Minusta kuulosti liian suurelta, täysin uskomattomalta. Jotenkin ihmettelin. Äkämystynyt asiakas vaati jonkun englantia ymmärtävän puhelimeen. Luuriin tarttui osastomme esimies Mr. Mooney. Kuinka kävikään? Hyvä, ettei asiakas saanut kuulla kunniaansa. Minä sen sijaan kirjaimellisesti sain. Mr. Mooney nimittäin kehui minut yhdeksi parhaista myyjistään ja ettei englannin ymmärryksessäni ollut mitään vikaa.

Englannissa, varmaan kuuluisi sanoa Britanniassa, eikä enää edes Iso-Britanniassa, oli, ettei olisi vieläkin aika erilainen alkoholilainsäädäntö kuin meillä täällä Suomessa. Meillä oli silloin vielä viinakortti, mikähän oli virallinen nimi, ei se viinakortti voinut olla. Sillä sai ostaa väkeviä tietyn maksimimäärän jossakin määräajassa. Sillä tavoin rajoitettiin alkoholin kulutusta ja sen terveyshaittoja. Myös Englannissa, mutta toisella tavalla. Käytössä Licensing hours, aikarajoitus. Muistaakseni sitä sai kyllä myydä pitkin päivää, mutta luovuttaa asiakkaalle tiskin yli vain 12-15 ja sitten työpäivän päätyttyä klo 17. Pubeihin oli varottava viemästä lapsia tai muuten nousi hirmuinen hässäkkä. Tämän koimme joskus 1980-luvun alussa, kun tyttöjen kanssa kävimme mainiolla Englannin matkallamme. Nälissään syömään tarkoitimme mennä. Ulos ja kiireesti. Kauas pihalle pöytä nostettiin ja siihen tarjoiltiin.

Sitten oli vielä erikoista joustoa. Varmaan joka viikko pidettiin meille myyjille tastings eli maistajaisia, joissa tarjottiin maistiaisia. Pitihän meidän tuntea myymämme tavara. Ylivoimaisesti suosituin oli muuten Haig's whisky. En nyt muista mikä viini oli suosituin, mutta niiden nimet olivat erikoisia. Saksalaisten ja ranskalaisten viinien nimet äännettiin englantilaisittain. Muutama tavallisin englantilaista ääntämistä mukaillen suomeksi kirjoitettuna: libfromiltsh (Liebfraumilch), boodoo (Bordeaux), böögöndi (Burgundy),

1961 Berliini ja Geneve

Berliinissä olin siis vuonna 1961 ja lähdin sieltä pois vain pari viikkoa ennen kuin muuri pystytettiin. Sattui myös niin, että olin siellä myös muurin sortumisen vuonna 1991 eli 30 vuotta myöhemmin. Muuta kertaa en Berliinissä ole olutkaan kuin nämä kaksi. Muurin pystyttämisestä ja sen murtumisesta on nähty televisiossa tänä vuonna seikkaperäinen dokumentti ja selvitys. Vuoden 1961 ilmapiiri Berliinissä oli miltei käsinkosketeltavan jännittynyt. Koin asian päivittäin kun matkustin Stadtbahnilla asuinpaikkani pohjoisen Tegelin ja etelän Freie Universitätin väliä. Kesken matkan ajettiin muutama asemaväli Itä-Berliinin puolella. Korvissa kaikuvat Itä-puolen rautatievirkaikijan kireän ilmeen säestämät sanat, joiden täsmällistä muotoa en nyt muista, mutta sisältö oli jotakin siihen tapaan, että 'ero ei ole niin suuri kuin... Mutta kyllä ero suuri oli. Ainakin rahan arvossa. Virallisesti oli kurssi 1:1, mutta kyllä yhdellä länsimarkalla sai 4 itämarkkaa. Minä häpeilemättä käytin hyväkseni. Kävin viikonloppuisin syömässä itäpuolella. Enpä ole muualla ja muulloin 'muutamalla puupennillä' tuhtia ateriaa syönyt. Eisbein mit Sauerkraut eli siansorkka ja hapankaali ja tietenkin olut. Laadussa ei mitään moittimista. Viikolla söin yliopiston opiskelijaruokalassa. Oikein kannattaa mainita siitä syystä, että se oli varsinainen ihme, saksalaisen tehokkuuden ja järjestelykyvyn malliesimerkki. Ateria oli tarjolla liukuhihnalla, jonka vieressä opiskelijoiden jono pysähtymättä kulki ja poimi syötävänsä. Maksaminen kävi käden käänteessä etukäteen maksetuilla ruokalipukkella. Aikaa ei tuhlattu.

Paikalla oli monia muita ulkomaalaisia, joten meille annettiin muutaman kerran viikossa opetusta saksan kielessä ryhmissä oman kielen mukaan. Eipä tietenkään suomenkielistä ryhmää ollut, joten jossakin muussa ryhmässä kävin. Mustan etten siitä opetuksesta juuri mitään kostunut. Kävin myös venäjän opetuksessa. Siitäkään ei kummempaa mielikuvaa. Sen sijaan huippusuosituilta historian luennolta on. Niitä piti prof. Thalheim. Hän oli ollut sotavankeudessa Venäjällä ja niillä asioilla väritti luentojaan. Kommentoi sitä kuinka näitä hänen luentojaan kommentoitiin Itä-Saksan eli Saksan Demokraattisen Tasavallan (Deutsche Demokratische Republik - DDR) virallisen äänenkannattajan Neues Deutschlandin sivuilla. Eipä ole ennen eikä jälkeen nähty, että luentoja lehdessä kommentoidaan! (Lukujärjestys)

Tegelin opiskelija-asuntolassa tapasin saksalaisia teekkareita, jotka olivat sitä mieltä, että silloin luettavanani ollut saksalainen kansantaloustieteen 3-osainen Schneiderin perusoppikirja oli helppo, kun siinä asiat oli esitetty matematiikkaa käyttäen. Itse olin asiasta aivan toista mieltä. Luettujen kirjojen luetteloni näyttää, että juuri noista ajoista alkaa sinnikäs matematiikan opiskeluni. Aloin ymmärtää matematiikan merkityksen tieteen menetelmänä. Lopulta olin sitä mkeltä, että kauppakorkeakoulussa matematiikan professori Sakari Mattila oli tärkein taloustieteen opettajani. Hänen dynaamisten menetelmien kurssinsa ansiosta ymmärsin, mistä oli viime kädessä kysymys koko myöhemmän opetustoimintani selkärangassa Ajka-mallissani.

Berliinistä en kesälukukauden päätyttyä palannutkaan Helsinkiin, vaan matkustin Geneven Yliopiston kahden viikon kurssille Cours des institutions internationales, kansainvälisten järjestöjen kurssille. Todella mielenkiintoinen kurssi, jota piti intomielinen kansainvälisen politiikan professori NN. Koko ajan sama mies aamusta iltaan kaksi viikkoa. Osanottajia monesta maasta muistaakseni noin 40. Eipä tarvitsekaan vain muistella, vaan kaivaa esiin nimi- ja osoiteluettelo, jonka keräsin suopean suhtautumisen myötä vieläkin tallessa olevaan vihkoon. Sen ansiosta pidettiin yhteyttä myöhemminkin, mutta erityisesti sillä kurssilla tutustuin hollantilaiseen Hetty Wildeboeriin. Asuimme samassa paikassa nimeltä Café des Philosophes. Meitä yhhdisti se, että olimme kumpikin suunnattoman rakastuneita tahoillamme. Hänen mielitiettynsä oli Joost (Coebergh) ja minun Salli. Meistä tuli elinikäisiä perhetuttuja. Kirjaimellisesti elinikäisiä siinä mielessä, että Hetty kuoli syöpään vain vähän sen jälkeen kun olimme Sallin kanssa käyneet heitä tapaamassa (kuva). Minä olin käynyt heidän luonaan ainakin kaksi kertaa aikaisemmin. Joost avioitui sitten uudelleen. Ei ole kuin vuosi siitä, kun lähetin pariskunnalle tekemäni sukat varpaiden lämmikkeeksi. Eivät kuitenkaan koskaan saaneet aikaan käyntiä täällä.

Hetty, ranskanopettaja, oganisoi Genevessä veneretken Rhône joella. Iso joukko, ties vaikka kaikki kurssilaiset osallistuivat. Mieleen on jäänyt sellainen yksityiskohta, että ensi kerran elämässäni näin silloin arbuusin. Hettyllä oli sellainen eväänä ja hän sitä jossakin huivissa viilennykseksi uitti veneen laidan yli roikottaen vedessä. Että jääkin hassuja yksityiskohtia mieleen. Kurssilla oli mukana myös kaksi ruotsalaistyttöä. Heistä toisen kanssa teimme kunnon pyöräretken Geneven rautatieasemalta vuokratuilla pyörillä järven Ranskan puoleiselle rannalle ja uimme järvessä. Toisen tytön kanssa olin pitkään kirjeenvaihdossa kurssia muistellen. Hän oli kirjeenvaihdossa myös muisen kurssilaisten kanssa ja minä häen kauttaan sain ja lähettelin terveisiä muille kurssilaisille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kävin Coebergheilla Rotterdamissa ja sitten Genevessä, kun Salla oli siellä yliopiston ranskan kurssilla. Erikoinen muisto oli se, että kävin Sallan kurssilla täsmälleen samassa luentosalissa kuin olin ollut 30 vuotta aikaisemmin juuri Sallan ikäisenä. Tietenkin kävin myös Café des Philosophes'issa. Ovella oli mainos, jossa sanottiin, että ovat toimineet samalla paikalla jo neljännesvuosisadan. Minä kerroin isännälle olevani heidän vanha asiakkaansa jo sitäkin aikaisemmalta ajalta. Eivät enää pitäneet asuntolaa.

1962 Grenoble

Seuraavana vuonna sitten käytin jo edellisenä minulle myönnetyn Ranskan hallituksen stipendin opiskeluu Grenoblen Yliopistossa. Ikimuistettava oli sekin matka. Olikohan se vaon kuukauden pituinen vai oliko kaksi, mutta kesän kuumimpana aikana sinne matkustin Pariisin kautta. Pariisiin lentäen. Ettei olisi ollut elämäni ensimmäinen lentomatka, aikaisemmat ulkomaanmatkat laivalla ja junalla. Pariisista Grenobleen muistaakseni +38 C ja seisoin täpö täydessä junassa. Helle jatkui perillä ja eräänlaisessa horroksessa olin kolme päivää. Sitten sää vähän vikleni ja minä palasin tajuihini. Ensimmäisen yön Grenoblessa vietin panagessa, kuten sanoivat, hätämajoituksessa opiskelija-asuntolan sisäänkäynnin rappujen alla olevassa kopissa. Sitten sain oman huoneen. Nytpä valkeneekin muistissa, etten edellksenä vuonna Berliinissä mitään saksaa opiskellut, vaan vain venäjää. Täällä sen sijaan opiskelin nimenomaan ranskaa ja sitä saksankielisille tarkoitetussa ryhmässä. Opettaja kai sitten puhui saksaa. Ainakin harjoitustehtävät olivat käännöksia saksasta ranskaan ja ranskasta saksaan. Oudolta homma tuntui, mutta mikä siinä. Osasinhan 7 vuoden kouluopintojen ja 3 vuoden erittäin menestyksekkäiden korkeakouluopintojen ja viiden kuukauden Saksassa oleskelun jälkeen hyvin saksaa enkä ummikko ollut ranskassakaan.

En nyt muista, että oliko kielen lisäksi jotakin muuta opino-ohjelmaa, mutta ainakin huippumielenkiintoiseen bussiretkeen osallistuin. Se tehtiin pitkin Rhônea Välimeren rannan kaupunkeihin Nîmes,Perpignan. Tutustuin minua parikymmentä vuotta vanhempaan jugoslavialaiseen insinööriin Danilo Ravnik. Viisi vuotta myöhemmin kävin hänen kotonaan ja teimme autoretken Kroatiassa. Nyt Rhonen retken kohokohtia olivat mainitut kaupungit ja matkan varrella vanha Orangen kaupunki, Rooman vallan aikainen Pont du Gardin aqueducti joen laakson yli ja yllättävä härkätaisteluareena Nîmesissä. Tältä matkalta minulla on vihdoin kunnon kokoelma valokuvia. Valokuvien ottaminen on mielestäni tosi tärkeä asia matkalla. On sitten myöhemmin miellyttävä palata muistoihin.

Tällä matkalla tutustuin myös hauskaan tanskalaisveikkoon Jørgen Sørenseniin. Hän sitten 1964 vuokrasi auton ja toimi kuskina häämatkallamme Tanskassa. Kävi sitä ennen luonani Suomessa ja teimme automatkan täällä. Jørgen yksi niistä ainakin puolesta tusinasta ulkomaisesta tutusta, joihin kontakti on katkennut. Muutamia olen tuloksetta facebookin kautta etsinyt. Jørgenin lisänimeksi annoin vai itsekö otti tunnetun Holbergin tanskankielisen nimen ja päähenkilän mukaan Jeppe paa Bjerget (Jeppe Niilonpoika). Mistä tämä nimi? No siitä kun koko mieheen tutustuin hänen röntyiltyään juovuspäissään vuoristossa ja pudottuaan joltakin korkeammalta paikalta itsensä naamaa myöten ruhjoen. Juopon tuurilla kuitenkin hengissä selvisi. En muista, että juopottelua olisi mitenkään merkittävästi myöhempiin tapaamisiimme liittynyt. Myöhemmin yritin katkennutta yhteyttä elvyttää kääntymällä veljensä Aagen puoleen. Hän piti kahvikauppaa Kööpenhaminan esikaupungissa. Minulla oli osoite, mutta en kirjeelläni Aagea tavoittanut.

Nämä olivat ne viisi tärkeätä kesää ulkomailla koulu- ja opiskeluaikana. Nyt ihmettelen missä vietin ja mitä tein kesällä 1963. Ehkä valokuvat paljastavat. Kesällä 1964 tein mahtavan 10 maan turneen Euroopassa esimieheni ja hyväntekijäni professori Fedo Vaivion kanssa. Ja sitten syyskussa häämatkan Kööpenhaminaan iki-ihanan nuorikkoni Sallin kanssa. Kesällä 1965 teimme Sallin kanssa omin päin hirmu reissun Espanjaan, Aurinkorannikolle ennen varsinaista turismin alakamista. Myös Madridissa ja Pariisissa ja vielä Örebrossakin kävimme omin ex-tempore järjestelyin. Sitten 1966 olimme valmismatkalla 2 viikkoa Riccionessa. Oi että on mukavat muistot siitäkin. Sen jälkeen 1967 minä opiskelijoiden muodollisena opettajajohtajana kolmen viikon Balkanin matkalla, jota on useamman kerran muisteltu käymällä pyhillä paikoilla uudelleen, viimeksi Budapest issä muutama vuosi sitten. Sen jälkeen alkaakin sitten yli kuudenkymmenen matkan ralli, joka on ulottunut kaikkiin maanosiin paitsi Austraaliaan ja Oseaaniaan. Mutta niistä vielä myöhemmin lisää.

Kuvia opiskeluajan ulkomaankesistä


Selauskuvat
09-19600000021-EvansMrs-SeftonPark-Liverpool-KorpelaEiraEira01 09-19600003001-SeftonPark-Liverpool-A003N 09-19600703001-SeponHaudalla-A003N 09-19600821281-AIESEC-Copenhagen-A003N 09-1961-CoursDesInstitutionsInternationales-Geneve-0
09-1961-CoursDesInstitutionsInternationales-Geneve-02 09-1961ke-Berlin-Lukujarjestys-KY-kal 09-19620800088-Bastillen_raunioilla-2-88 09-19620818009-RavnikDanilo-ekskursio-3-09 09-19620825047-Pont_du_Gard-3-47
09-19900600027-Kukkakello-Geneve-NPun 09-19940524010-Coebergh-Joost-NN-Hetty-KorpelaSalli-(ajk)



PageTop
08-HKKK o 00-Muistelmat o 10-Amerikka

Asko Korpela 20171120 (20170401)