1. Kesäharjoittelu diplomaattiopintoja varten
2. Viimeinen nuoruuden urheilukesä
3. Opinnot Kauppakorkeakoulussa
4. Saksankieli bravuurina
5. Englanti kuitenkin tärkein kieli
6. Ranska - diplomatian kieli
7. Minun tärkein kieleni olikin venäjä
8. Hidas sytytys: 50 vuotta
9. Sitten vielä italia ja espanja ja portugali
10. Kuvia

Kesäharjoittelu diplomaattiopintoja varten

Miten juuri kauppakorkeakouluun? Erilaisten haikailujen jälkeen keksin, että diplomaatiksi ryhdyn. Siinä tarvitaan kielitaitoa ja minä olin innostunut kielistä. Mitkä vaatimukset diplomaatille? Ylempi korkekoulututkinto eli maisteri. Pitikö vielä olla sitä ja sitä aineyhdistelmää. Käytännön kielitaitoa tarvitaan, ei mitään muinaisyläsaksaa. Kauppakorkeakoulussa opetetaan käytännön kielitaitoa ja tutkintoon kuuluu pakollisena kieliopintoja. Selvä juttu: sinne. Miten pääsee? Tarvitaan 6 kk harjoittelu alalla, josta 3 kk pitää olla pyrittäessä. Käynti Helsingissä Pohjoismaiden Yhdyspanin eli PYP pääkonttorissa henkilökuntapäällikön puheilla. Ihmeellisesti nimikin muistuu mieleen: Christian Mehlem. Jaha, bättre folk, ruotsiksi. Tämähän käy. Ja niin kävikin. Kesäharjoittelupaikka 1958 Forumin konttorissa keskellä Helsinkiä. Sihdissä opiskelupaikka Svenska Handelshögskolanissa. Ruotsinkielisillähän on paremmat tienestit kuin suomenkielisillä. Ja kun 1956 kesällä olin Ruotsissa ollut niin puhuminen sujui.

Olikin kaikin puolin mainio kesätyöpaikka. Taidettiin todellakin puhua enemmän ruotsia kuin suomea. Konttorin johtajatkin ruotsinkielisiä ja puolet henkilökunnasta ja kaikki osasivat, pitikin tässä konttorissa. Nyt ei ykkösjohtajan nimi muistu mieleen- kyllä vain, parin tunnin sytytyksellä: häradshövding Selín, mutta kakkonen oli häradshövding Schöldström. Yllättäen putkahti esiin parikymmentä vuotta myöhemmin aivan muussa yhteydessä. Osoittautui hölkkääjäksi ja maratoonarksi. Harmi, ettei tullut otettua yhteyttä. Meitä oli neljä kesäharjoittelijaa, Antero Rotko ja minä suomenkielisiä ja kaksi velikultaa, joiden nimet eivät muistu mieleen ruotsinkielisiä. Meidän harjoittelijoiden pomo oli yksi Anja, tomera yksinhuoltajaäiti. Rentoa ja hauskaa meininkiä, vaikka pennintarkkoja pankkiasioita hoidettiinkin silloin vkelä autuaallisen tietämättöminä tietokoneista. Käytössä kylläkin kirjanpitokone, erikoisvalmisteinen kirjoituskone, johon asiakkaan kortti rullattiin ja tarvittavat merkinnät tehtiin tositteiden mukaan aina päivän päätteeksi.

Pankissa aloitin heti sotaväestä vapauduttuani toukokuun 10 päivän tienoilla. Joskus kesällä piti opiskelemaan pyrkiä. Siinä välissä muuttui mieli. Sittenkin suomalaiseen kauppakorkeakouluun. Jotenkin pätevämpi paikka. Ei ollut pääsykokeita silloin, paperien perusteella. Ylioppilastodistukseni ei kaksinen: vain yksi l, reaali, neljä c ja yksi a, matematiikassa. Tämä matematiikan a oli erityisasemassa. Siitä sain ylimääräisen pisteen. Koulutodistuksen keskiarvo oli hyvä, muistaakseni yli 9. Sisään kuitenkin pääsin.

Viimeinen nuoruuden urheilukesä

Jo kesällä olin silloisen majapaikkani isännän Kosti Ikosen suosiollisella välityksellä ystävänsä Bebbe Storskrubbin, moninkertaisen Suomen mestarin kautta liittynyt urheiluseuraan HIFK. Sinne halusin, kun Ruotsissa olin ollut kovin mieluisin muistoin Eskilstuna IFKn jäsen. Arvokas lehtileike todistaa: pituushypyn voittaja kolmessa seuraottelussa. Eskilstuna pikkukaupunki maaseudulla, Helsinki iso paikka. Täällä ei urheilumenestys olut Eskilstunan luokkaa, mutta muuten meininki mitä parasta. Samaa kuin Ruotsissa: seuraotteluita ympäri Uudenmaan piiriä. Bussilla ajettiin ja aina mainiot eväät mukana. Niistä huolehti toinen kuuluisuus, 'Pixen' eli Runar Björklöf, hänkin moninkertainen Suomen mestari samoissa lajeissa eli 400 m sileä ja aidat, kuin Storskrubb, vähän tätä ennen. Mutta nyt oli Björklöf hotelli Palacen keittiömestari. Siitä hyvät eväät meille. Vaikka en palkintosijoille kilpailuissa yltänyt, täysiarvoinen joukkueen jäsen olin kuten muutkin. Paitsi kun ensimmäisen kerran menin Eläintarhan kentälle harjoittelemaan ja HIFK pukukoppiin. Ilmoitustaulua katselin ja kuulin, kopin toisella laidalla kaveri sanoi toiselle: allt slags roskaväki kommer det in. Eivät tienneet, että minäkin olin 'kamrat'.

Opinnot Kauppakorkeakoulussa

No, mutta kauppakorkeakouluopinnoista tässä luvussa piti olla puhe. Kyllä on aihetta siihenkin. Tosissani opinnot otin. Aina olen intokoululainen ollut. Koska diplomaatiksi tähtäsin, laadin lukujärjestykseni sellaisella periaatteella, että pakolliset aineet ensin ja niin paljon kieliä päälle kuin oli mahdollista. Ja kyllä oli. Kaikkina kolmena ekonomitutkinnon opintovuonna minulla oli kuusi kieltä lukujärjestyksessä. KY kalenterit ovat tallessa. Niistä näkyy. Ensimmäisenä vuonna 1958-59 kielet olivat ennestään tutut ruotsi, saksa, englanti ja uusina ranska ja italia. Ei, mutta siitähän tulee vasta viisi. No tietysti suomi kuudes. Vasta seuraavana vuonna mukaan venäjä, mutta silloin taisi italia tipahtaa pois, kun se oli ylimääräinen aina ja opetusta annettiin vain yhden lukuvuoden kurssi. Oli itsestään selvä asia, että täällä opetus oli korkeatasoista, opettajat osasivat asiansa. Mitenkähän se oli: ruotsi ei ollut samassa asemassa kuin varsinaiset vieraat kielet. Siitä vain lyhyt oppimäärä eli kahden vuoden kurssi. Olikohan vielä niin, ettei varsinaista tavanomaista oppikirjaa. Vain kirjeenvaihtoa ja alan sanastoa lukien kirjaa 'Markurells i Vadköping'. Opettajat Martta Homi ja tuhruinen vanhapoika Hankenilta, naapurista NN, kelpo opettajia molemmat. Mahdettiinko keskustelut käydä ruotsiksi vai suomeksi. Epäilen että suomeksi. Muistan käyneeni Homin kotona Munkkiniemessä hänen 60-vuotispäivillään, mutta silloin olinkin jo henkilökuntaa eli assistentti.

Saksankieli bravuurina

Saksaa opetti tarmokas ja tehokas lehtori Hannu Teräs. Parasta hänen opetusmenetelmänsä, jo edellä mainittu loputon esimerkkilauseiden viljely. Se on aina ollut minun menetelmäni, ei mitään an, auf, hinter, in... Minä intoa täynnä. Niin täynnä, että tuskin kahta viikkoa mennyt, kun Teräs minut tunnilla nostatti pystyyn ja kysyi: herra Korpela, mistä koulusta olettekaan tullut ylioppilaaksi? Istu ja pala, näinkö sai Korppu täysin ansaitsemattomat kiitokset. Hänhän oli käärmettä pyssyyn ajanut kieliopin sääntöjen ulkoa oppimisen kautta. Tässä vaiheessa pelkkä painajaisuni menneisyydessä. Niin hyvä oli ensi vaikutelma minusta opettajalle jäänyt, että koko kolmen vuoden aikana en mistään kirjallisesta saksan kokeesta muuta arvosanaa saanut kuin l eli korkein ja paras viimeiseksi eli anomaton stipendi opiskeluun Berliinin Freie Universitätissä kesällä 1961, kun Länsi-Saksan eli Saksan Liittotasavallan Bundesrepublik Deutschlandin suurlähetystö oli stipendin, kaksikin Kauppakorkeakoulun 50-vuotispäivän kunniaksi antanut. Saksaa opiskelin tietenkin pitkän kurssin eli kolme vjotta. Opetukseen kuului myös viikottainen keskustelutunti, jota piti jo edellä mainitsemani C.-A. von Willebrandt. Keskustelun pohjana minulle jo ennestään tuttu hänen kirjansa Lebendes Deutsch. Mikä minulle helpompaa ja mieluisampaa kuin tutun kertaus. Ja sitten ensimmäisen opiskeljkesänhän vietin tarkkaan Hampurissa aamusta iltaan saksaa puhuen. Willebrandtin kanssa sitten muutenkin ystävystyin. Samassa talossa asuttiin ja minä sitten hänen muistelmansa suomensin, kun hän ne saksaksi kirjoitti. Kesken jäivät, kun yllättäen muistaakseni 71 iässä kuoli.

Myöhemmin C.-A. minua ylimääräisen vaivan aiheuttajana muisteli. Keskustelun lisäksi tunnilla kotitehtävänä käytiin läpi opiskelijoille luontaisetuna ylioppilaskunnan kautta tulevan Kauppalehden viimeisin pääkirjoitus. Minä olin kuulemma ainoa hölmö, joka oli pääkirjoituksen paperille kääntänyt ja kyselin avainsanoja. Siitä syystä hänkin oli joutunut etukäteen vähän katsomaan, mistä kirjoituksessa oli kysymys. Kaiken kaikkiaan siis saksassa kova koulu, ei kova, mutta laaja. Kolme vuotta opintoja ja 3+2 kuukautta käytännön harjoittelua Saksassa. Siihen sitten myös saksankielen käyttö ja tarve minun osaltani päättyikin. Tietysti olen lukenut saksaksi kirjallisuutta, mutta sitäkin vähemmän kuin muilla suurilla kielillä. Kerran kuitenkin myöhemminkin saksan taidosta iso ilo ja hyöty. Toimin 1976 European Econometric Societyn kongressin sihteerinä. Johtajat olivat sillä kertaa Saksasta, professorit Sondermann ja NN. Heidän kanssaan kävin puhelinkeskustelut ja tavatessamme neuvottelut saksaksi vaikka tapaamisen virallinen kieli olikin englanti, jota myös siinä vaiheessa vuoden Amerikassa oleskelun jälkeen sujuvasti puhuin. Muistan kuinka Chydenian vikdennessä kerroksessa, missä opettajien työhuoneet olivat, äänekäs saksan paahtaminen herätti ihmetystä.

Englanti kuitenkin tärkein kieli

Mutta englanti on tietenkin saksaa tärkeämpi kieli, nykyajan oppineiden latina eikä vain oppineiden lingua franca, vaan koko maIlman yhteinen kieli, jota puhuu muistaakseni kuusi kertaa niin paljon ihmisiä vieraana kielenä kuin sitä osaa äidinkkelenä. Ei edes puolentoista miljardin kiinan puhujat englannille pärjää. Joten äärimmäisen tärkeä opiskeltava, varsinkin kauppakorkeakoulussa. Siksi tietenkin pitkä kurssi eli kolme vuotta. Vaikka olin lyhyen englannin koulussa lukenut sen kuitenkin kahteenkin kertaan aloitettuani, no problem aloittaa täällä pitkä. Ensimmäisenä vuonna hakeuduin umpienglantilaiseen opintoryhmään, opettajana John Atkinson, ikinä en muista, oliko Cambridgestä vai Oxfordista, suomen kielestä kiinnostunut vanhapoika. Kielen takia kauppakorkeakoulusta pestin ottanut. Minä myöhemmin kävin siellä Englannissa häntä tapaamassa kesällä 1960, kun olin Liverpoolissa viinaa myymässä :-). Siinä vaiheessa eli aloittaessani Atkinsonin johdolla, minulla ei kosketusta englannin puhumiseen.

Aivan toinen on tilanne nykykoululaisilla. Jo koulussa puhumaan oppivat. Sekö minua pidätteli? Eipä tietenkään. Muiden mukana änkyttelin. Ryhmässä oli vaihto-oppilaina Amerikassa olleita, sujuvasti puhuivat. Mikähän oli taito siihen aikaan Maikulla, yhä ihanalla punapäällä, jonka kanssa nyt 50 vuotta myöhemmin tavatessamme aina muistamme toisemme Atkinsonin ryhmään kuuluneina.

Ihan jees tietenkin pärjäsin, mutta englanti kuitenkin oli ainoa kieli, jossa tutkintotodistuksessa sitten myöhemmin ei ollut korkeinta arvosanaa hk -hyvin kiitettävä, vaan vasta toiseksi korkein k eli sekin kiitettävä. Eikä John Atkinsonin panos kielitaitoni suhteen ollut ehkä paras englanninkielessä, vaan yllätys, yllätys: saksankielessä, so to say, epäsuorasti kuitenkin. Hän nimittäin antoi yksityistuneja englannissa Keskon Silloiselle pääjohtajalle Ilmo Nurmelalle ja tämän avulla järjesti minulle kesätyöpaikan Hampurissa Saksan sisarjärjestön Edekan pankissa. Saksan keskolla siis oma pankki! Tästä nähdään kuinka suhteilla on merkitystä! Oikein malliesimerkki. Mitenkä minä muuten ulkomaille? Jaa mutta tarkemmin ajatellen: minullahan oli toinenkin työpaikka jo Saksassa järjestettynä. Monivuotisen kouluajalta peräisin kirjeenvaihtoystäväni Düsseldorfista Hella Wunderin hammaslääkäri-isä oli puolestaan suhteillaan saanut minulle harjoittelupaikan. Jouduin valitsemaan, tai se oli niin, että Hampuri tuli selväksi ennen Düsseldorfia ja jouduin jälimmäisen hylkäämään. Sain hirveät moitteet Hellalta, kun isä oli niin paljon vaivaa nähnyt ja minä tällä tavalla... Sattuipa sitten niin, että Hella oli minua vastassa, kun minä Hampuriin tulin 'Porsasloota - Pig box - Ferkelschchgel' merkinnöin varustetun aikoinaan kuulemma Viipurista ostetun vaneriaskimatkalaukun kanssa. 'Juntti' en tiedä mitä saksaksi, oli Hellan tuomio. Ja siihen loppuivat tapaamiset ja muu kulttuurivaihto Suomen ja Saksan välillä tältä osin. No, mutta kauppakorkeakoulun englannin opinnoissa oltiin. Niitä kolme vuotta, ensimmäisen jälkeen suomalaisten opettajien Erik Erämetsä ja Erkki Penttilä johdolla. Vai olikohan loppujen lopuksi Penttilä sittenkään opettajani, muuten vain hyvä ystävä. Taisi Philip Binham ja totta vie James Murray opetuksesta vastata.

Ranska - diplomatian kieli

Sitten oli ranska. Diplomatian kieli. Olin sen aloittanut omin päin viimeisestä ylioppilaskevään tentistä palattuani ja ostettuani nyrkkiin mahtuvan Ranskan kielen pienoissanakirjan ja Jules Vernen maineikkaan teoksen Voyage au centre de la terre eli Matka maan sydämeen Easy Readers lyhennetyn satasivuisen version. Nämä kirjat siitä lähtien kunniapaikalla kirjahyllyssäni virsikirjan kokoisen Seitsemän veljeksen rinnalla. Monta kertaa olen Vernen avannut ja ihmetellyt, kun on rivien välit täynnä lyijykynällä kirjoitettuja sanansuomennoksia. Siitä vain ranska alkoi ja jatkui jo sotaväessä, kun etsin ranskantaitoisen insinöörin Aulis Hellstenin, joka minulle ihan ilmaiseksi asian harrastuksesta antoi ranskan tunteja. Sitten Kauppakorkeakoulussa ensimmäinen ranskanopettajani oli Ranskalaise koulun rehtori Jarmo Anttila. Taaskin ristiriitaa opetus, paremminkin opintomenetelmän suhteen, mutta eri tavalla kuin aikaisemmin. Useammin kuin kerran, muistini mukaan todella monta kertaa JA esitti lauseen: 'Monsieur Korpela (paino viimeisellä tavulla), il faut penser avant de repondre!' (pitää ajatella ennen kuin vastaa). Selvästi oli jempti mies harmistunut minun pikapölähdyksistäni. On se niinkin, mutta voep se olla toesinnii kuten oikeat viäräleuat sanovat.

Tämä minun salamannopea pöläyttelyni on vahvimpia puoliani koko kielitaitoasiassa. Tulkin nimittäin pitää pöläyttää heti eikä hetken päästä. Oikein tai väärin, mutta heti! Sillä konstilla (ehkä lisäksi kaksinkertainen terminologiakäännös vieläkin tärkeämpi: marx-markkina ja venäjä-suomi) hakkasin venäjän opettajat Kauppakorkeakoulun Moskovan suhteiden tulkkina 20 vuotta jatkuneella urallani. Näytinpä kynteni myöhemmin myös ranskassa. Olipa käymässä joku ranskaksi vierailuluentonsa pitänyt asiantuntija. Minä tulkiksi tuppauduin ja hienosti meni, ihan siinä missä venjän tulkkauskin. Oli sitten tilanne, jossa pystyin vertailemaan. Ikiystäväni ranskan opettaja tulkkasi, tarkasti, mutta paljon jäykemmin kuin minä. Siihen en kuitenkaan koskaan päässyt kuin eräs moskovalainen vierailija, eversti, joka oli toiminut Berliinissä ja käynässä oli kiinalainen valtuuskunta. Oli kiinalainen pitänyt esitelmän ja eversti tulkinnut - osaamatta sanaakaan kiinaa! No kyllähän hän hyvin tiesi, mitä tällaisissa puheissa sanotaaan: Marxia ja Leniniä kehutaan ja puoluetta kansan hyväntekijänä ylistetään.

Ranskaa opiskelin todella sinnikkäästi aina vuoteen 1985, jolloin alkoi italian kausi ja jatkui vuoteen 1995, jolloin se vaihtui unkariin. Ranskaa siitä huolimatta, että olin hylännyt haaveet diplomaatin urasta luettuani kahden eläköityneen diplomaatin muistelmat ja varsinkin kun olin (venäjäntaitoni ansiosta) saanut elinikäiseksi osoittautuneen työpaikan opinahjossani Kauppakorkeakoulussa. Toisena vuonna oli ranskanopettajani iki-ihana Sirkka-Liisa Kareoja, elinikäinen ystävä. Nyt asun hänen arkkitehtipoikansa piirtämässä minun tyttäreni johdolla rakennetussa talossa, silloin SL pyyteli anteeksi, kun pojat olivat koepapereiden päälle kurakintaansa heittäneet. Aivan loistava alkeisoppikirja Linguaphone Cours de la langue française. Grammarilla äänilevyiltä aitoa ääntämistä joka tunnin aluksi kujnneltiin. Melkein vieläkin väristykset selkäpiissä, kuten silloin kun levyltä kuului: 'Roger Bassonpierre, annonceur de la Radiodiffusion Télévision Française' vai kuuluuko vielä s viimeisen san loppuun. Kuten muissakin kielissä kauppakirjeenvaihto koukeroineen kuului asiaan myös ranskassa. Koska olin taustani eli ennen opiskelemattomuuteni takia joutunjt aloittamaan lyhyen kurssin, jatkoin sitten pitkällä ja kolmen asemesta nautin neljä vuotta hyvää opetusta ranskan kielessä, viimeisenä vuonna kirjallisuuskurssi Reino Hakamiehen johdolla. Approbatur-arvosanan kanditutkintoon suoritin ranskassa ja venäjässä. Mutta Kauppakorkeakoulun ennätyksen tein kanditutkintoon kuuluvissa pro exercitio kokeissa. Suoritin kuusi: saksa, englanti, ranska, venäjä, espanja ja ruotsi. Jälkimmäisen sitten myöhemmin kun se oli otettu ohjelmaan se takia että niin monilta jäi tutkinto roikkumaan puuttuvan pakollisen toisen pron takia. Eräskin todella etevä kurssitoverini oli tällainen tapaus. Ei sitten ruotsikaan häntä auttanut, tutkinto jäi, mutta eipä jäänyt työttömäksi terävä kaveri. Minun jälkeeni melko pian yksi tyttö teki saman uroteon: kuusi prota.

Minun tärkein kieleni olikin venäjä

Ranskan jälkeen tärkeä kieli, minun tapauksessani ehkä tärkein kaikista: venäjä. Sen aloitin toisena opiskeluvuonna ilman mitään esiopintoja paitsi sota-aikana opittua kahden sanan lausetta: 'Ruki ver!' sekin siis hieman virheellisesti, oikein on 'Руки вверх!' eli h loppuun. Opettaja oli sodan jälkeen armeijasta potkjt saanut eversti A.E. Lyytinen. Ei potkuja taitamattomuutensa takia vaan päin vastoin: liiasta taitavuudesta. Oli nimittäin sodan aikana menestyksekkäästi järjestänyt Suomen rannikon puolustuksen. Mainion jämerä-ääninen suoraselkäinen herra. Mistä lienee venäjänsä oppinut, ei tullut koskaan puheeksi. Viherjuuren Venäjän oppikirjaa käytettiin. Myös venäjässä kauppakirjeenvaihtoa, mutta en muista erillistä keskustelua... Ryhmässämme kuitenkin osattiin, sillä puolet kymmenen ryhmästä puhui äidinkielenään venäjää ja toinen puoli oli koulussa lukenut pitkän venäjän. Minä ainoa ummikko.

Mutta ensimmäisen vuoden keväällä sain everstin suusta kuulla tähän asti eniten arvostamani kohteliaisuuden kielitaidostani, kun hän suorituksiamme vuoden mittaan yhteenveti. 'Ja sitten meillä on täällä herra Korpela, joka puhuu, vaikkei osaakaan!' Saman mainion everstin suusta olen kuullut toisenkin mainion lauseen: 'Ai jaa, samaa on sanottu minullekin!' Mitä tässä niin mainiota? No sitä, että intopoikana kävin Kulttuuritalon venäjän kursseilla ja siellä oli moskovalainen naisopettaja, jonka ääntäminen oli kuin voimistelusuoritus, suun ja kasvojen liikkeet jokaista äännettä ilmensivät. Kiitteli minun ääntämistäni. Muuten hyvä, paitsi i, joka ei ole tarpeeksi terävä. Minä tämän everstille kerroin. Hän siitä tuon äskeisen lauseen eli tunnusti kenties tarkoittamattaan minun virheellisen ääntämisen alkuperän. Jotenkin tässä kielten ääntämisessä alkuoppi ehkä on kovin tärkeä. Perhepiirissä havaittu: kaikki kolme ässää irvistelevät aivan aiheesta minun tankeroenglannilleni ja Amerikassa alkuoppinsa saanut Sanna säilytti parin vuoden tauon yli kauniin, ehkä meistä parhaan ääntämisensä aina siihen saakka kun koulussa englannin aloitti. Yhä kiinnitän huomiota hänen hienoon englannin ääntämiseensä. Silloin aito amerikkalaisittain, jopa minäkin muistaakseni sinne päin. Nyt on amerikkalaisuus kai kokonaan karissut pois.

Hidas sytytys: 50 vuotta

Se venäjän i ei sitten loppujen edes lopuksi ollutkaan i, vaan e. Hidas sytytys. Hätkähtäen 50 vuotta myöhemmin kuulin radiosta, kun joku entinen Moskovan suurlähettiläs kertoi vuosistaan Moskovassa. Muistaakseni sanoi jonkun aivan viattoman venäläisen henkilön nimen, harmi etten muista kenen, mutta silloin välähti. Ei se ollutkaan i vaan e, joka meikäläisen korvaan kuulostaa i-äänteeltä ja omasta suusta lähtee aivan liian leveänä. Ei muuta voi kuin olla vahingoniloinen Unkarin sukulaisille, joiden e on ilmiselvä ä. Niin että tulee pilanpöiten viisasteltua ja sanottua Tärve, tärve ja täväyskeskus, kuten muka unkarilainen sanoisi. Mokoma asia kuin pommi mielessä. Kyllä se nyt varmasti everstin ikin oli itse asiassa väärin äännetty e. Vanha koira ei uusia temppuja opi. Enpä ole edes muistanut yrittää parantaa liian leveätä e äännettä. Ikinä kukaan venäläinen ei ole ääntämksestä huomautellut, vaikka aihetta olisikin. Samalla tavalla toivoton tapaus minä kuin kaikki hekin ja virolaisetkin, kun suomea ääntävät. Heti ensimmäisestä sanasta kansallisuus paljastuu. No, mutta kuten sanottu: venäjä kenties minun tärlein kieleni. Eniten hyötyä, olen voinut nimenomaan kielitaidolla auttaa muita. Tulkkina Kauppakorkeakoululla 20 vuotta aina paikalla, kun Venäjältä kävijöitä ja samoin kun me Moskovassa. Itsekin monta venäjänkielistä luentoa pitänyt Suomessa, Venäjällä ja Virossa. Kirjoja kääntänyt venäjästä suomeksi ja englanniksi, en sentään päin vastoin. Kärkyllä kuitenkin venäjänkielinen kirja-arvostelu Amazonin sähkökirjasta kuten on jo englanniksi, saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi. Koko homman salaisuus on Word, joka korjaa kirjoitus- ja kielioppivirheet ja tyyliseikoistakin huomauttelee. Wordin jälkeen meikäläisen tekstikin näyttää aidolta.

Sitten vielä italia ja espanja ja portugali

Eivät nämä kielet Kauppakorkeakoulussa venäjään loppuneet. Italia tuli jo mainituksi, mutta opiskelin kaksi vuotta myös espanjaa, mutta sitten vasta myöhäisheränneesti, kun keksin että kaikki mahdolliset pro kokeet suoritan. Espanjaa yritin yhden vuoden opinnoilla. Reput sain. Opettaja Erkki Vierikko tosin sanoi: kyllä sen olisi voinut hyväksyäkin, mutta kun tiesin, kuinka vähän olit opiskellut... Ja ihan oikein teki. Sillä tavoin tulin jatkaneeksi toisen vuoden ja saavutin tarpeellisen taidon kirjojen lukemiseen. Samoin pääsin sisälle italiaan. Hyvä kirja ratkaisee paljon. Italiassa se oli selvästi kolmiosainen Bacchellin Il mulino del Po. Muistan noteeranneeni: Luettuaan 5000 sivua kirjallisuutta on kielessä sisällä. Sellaista käsitettä kuin täydellinen kielitaito en lainkaan tunne ja virheistä en muutenkaan välitä yhtään mitään, vaikka yhä parempaan ja virheettömämpään pyrinkin.

Tässä suhteessa on aivan huima keksintöni MyeBooks, vallankumous kielten opiskelussa. Ja nyt vielä sen uusin erikoispiirre: idiomien eli kielikuvien erillinen noteeraaminen. Niihin kätkeytyy kielen taitamisen aitous. Vielä yksi kieli kauppakorkeakoulun opintoihinkin liittyen pitää mainita. Ainoa, jota en siellä opiskellut, vaikka opetettiin: portugali. Ei vain mahtunut lukujärjestykseen. Ja kuitenkin olen nyt yli 30 kirjaa portugaliksi lukenut. Viron jälkeen helpoimmalla oppimani kieli. En ole edes yrittänyt kirjoittaa, puheesta en selvää saa, mutta lukemisesta täysin rinnoin nautin. Luulen, että salaisuus on ensimmäinen ao kielellä luettu kirja. Siihen kun pääsee sisälle, kieli aukeaa. Luettujen kirjojen luettelosta käy ilmi että minun ensimmäinen portugaliksi lukemani kirja on ollut: 1 20000322 Dostoievski Crime e Castigo eli Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Eipä ihme, että on portugalikin auennut!

Ja sittenhän on vielä vaikka mitä muisteltavaa opinnoista Kauppakorkeakoulussa, vaikka kuten on käynyt selväksi, kielet ovatkin olleet alkuperäinen motiivi ja suurin kiinnostuksen kohde alun perin.